Älä unelmoi elämääsi, vaan elä unelmaasi

Mitäs miulle kuuluu? Viimeisimmästä postauksesta voin sanoa, että paljon kuuluu. Ensimmäiseksi ehkä se suurin päätös minkä tein, oli kouluun palaaminen. En osaa vielä tässä vaiheessa sanoa mitä menetin vai menetinkö mitään. Yleensähän kun yhden oven sulkee, niin toinen avautuu. Tässä tapauksessa siis suljin vakityöpaikan opiskelun takia ja kyse on siis kahdesta täysin eri alasta. Olisko miun stressitaso hajottanut pään lopullisesti jos en olisi päätöstä tehnyt? Miten parisuhteen olisi loppupeleissä käynyt? Onneksi en katsonut sitä sivua loppuun. Palasin siis miikalle työssäoppimaan, olin ja olen edelleen tästä päätöksestä hyvin varma ja iloinen. Aivan parasta kun työkavereina on vaan miehiä eikä heidän kanssa ole minkäännäköistä draamaa. Jokaikisessä aiemmassa työpaikassa on aina ollut selkäänpuukotusta ja selkeää työpaikkakiusaamista. Mihin sitä enää edes uskaltaa hakea töihin valmistumisen jälkeen? No sitä mietitään sitten, kun sen ajankohta on.

Mieliala on parempaan päin työpaikkavaihdoksen jälkeen ja enää ei ole pakottavaa suorittamisen tarvetta ollut. Nykyisin pystymme miikan kanssa tekemään jo täysin eri hommia töissä ja itse teen myös iltavuoroa kerran-kaksi viikossa ja silloin olen yksin töissä. Parhautta on nähdä poikien ilmeet, kun oon itse maalannut jotain ja ne selkeesti on yllättyneitä. Miikakin monesti sanonut että ootti jotain kamalaa tullessaan aamuvuoroon miun jäljiltä. Joka päivä tosin tulee paljon uusia asioita esille, mitä luulin jo osaavani. Se on kuitenkin hyvä, koska uskon että aina on opittavaa ja kehitettävää itsessään. Samalla olisi hyvä kehittää omaa itseään ihan persoonanakin. Sen kanssa onkin sitten enemmän vaikeuksia.

Miun luonne on välillä todella kamala. Miun on vaikea iloita toisten menestyksestä ja se on aina ollut miulle hankalaa. En osaa yhdistää sitä mihinkään tai kehenkään, enkä tiedä mikä sen aiheuttaisi. Ärsyynnyn helposti joihinkin tiettyihin ihmisiin ja annan sen myös näkyä. Miust tuntuu, että etsin itseäni vielä ja haluan ehdottomasti muuttaa itsessäni ne kielteiset asiat. Tosin kukaan ei ole täydellinen ja kaikissa on virheitä minkä kanssa pitää vain elää. Tällä hetkellä oon jo todella uuvuksissa perus arjesta, minkä jaksan kyllä hoitaa mutta olen usein väsynyt enkä jaksa panostaa enää vapaa-aikaan sen enempää. Lopetin tupakanpolton reilu 3 viikkoa sitten ja samaan syssyyn alkoholin käytön synttärihini saakka (vielä 1,5kk) ja alkoholi siksi, ettei tulisi retkahdettua tupakkaan ja samalla säästyisi isot tukut rahaa. Eli toisin sanoen, hyvästi sosiaalinen elämä. Onneksi on edelleen ystäviä kenellä on lapsia joten tulee hoidettua kaksi kärpästä yhdellä iskulla kun nähdään!

Älä turmele sitä, mitä sinulla on haluamalla sitä, mitä ei ole
sillä muista, että mitä sinulla nyt on, 
se oli kerran niiden asioiden joukossa,
mistä vain uneksit

Herääminen on aina paras hetki vuorokaudesta.
Olitpa kuinka väsynyt tahansa, tunnet sisimmässäsi, 
että mitä tahansa voi tapahtua.
Vaikka mitään erikoista ei tapahtuisikaan, 
se ei haittaa pennin vertaa.
Mahdollisuus on olemassa. Se riittää.

Tekisit reikiä mun pikimustaan mieleen

Oon ollut viime aikoina himppasen alakuloinen ja valoa ei tunnu näkyvän siellä kuuluisassa tunnelin päässä. Mutta miksi? Töissä ei oikein tunnu sujuvan, enkä ole hetkeen saanut itsestäni enempää irti tai pystynyt parempaan, mutta silti pakko on olla paras. Ylisuorittaminen vie itsestäni mehut jopa tunneissa, stressin määrä pään sisällä on kokoluokaltaan suurin. Edes vapailla en pääse sitä karkuun, enkä saa mieltäni mitenkään tyhjäksi. En osaa rentoutua kokonaan, elän koko ajan seuraavassa päivässä miettien mikä on edessä. Miettien miten suoriudun seuraavasta päivästä. Kroppa antaa periksi ja on valmis kiireeseen, mutta henkisesti olen aivan loppu päivän päätteeksi. Se kun tuntuu ettet ole riittävä, et yritä tarpeeksi.

Parisuhde on tasaisen arkinen. Ehkä jopa liian pelottavan tasainen. Toinen on aamulla töissä, toinen illalla, yhteistä aikaa ei ole. Molempien stressi töistä on liian paljon. Liikaa kaikkea, mutta toisaalta ei yhtään mitään. Asenne alkaa olemaan itsestäänselvyys, että kohan ollaan vaan kun nyt kerran ollaan tähän ryhdytty. Ja tiedän, että suurin vika on varmasti minussa itsessäni kun päähän ei mahdu liian monta asiaa samaan aikaan. Tällä hetkellä on työ, koti, lapsi, kissat ja parisuhde. Kaikkiin kun yrittää panostaa 100 prosenttia, on se minun itseni loppu. Kommunikointia ei juurikaan ole, mutta ei myöskään riitoja. Niinkuin alussa sanoin, pelottavan tasaista. Mutta pakko sen verran positiivista, et sillä on varmana supervoimii ku se jaksaa tätä kaikkea, mitä mietiskelen.

Paljon on päiviä, kun näitä asioita mietin todella paljon ja joskus en ollenkaan. Viimeisen kuukauden aikana oon ollut onnellinen, mutta myös onneton. Pohtinut asioita, punninnut mitkä on tärkeimpiä ja mitkä voisi hoitaa myöhemmin. Yrittänyt järjestää meille aikaa perheenä, mutta myös pariskuntana. Koska mehän ollaan paljon muutakin, kuin vain äiti ja isä. Näitä asioita on yllättävän vaikea yrittää pukea sanoiksi. Sitä kaikkea, mitä pään sisässä on. Ehkä tämä on pieni mutka miun elämän mittaisella tiellä, mikä pitää vaan mennä läpi. Ei ole varmasti ensimmäinen, eikä myöskään viimeinen mutka mitä eteen tulee.

Vaikeita valintoja edessä, miettien että mitä seuraavaksi vai oliko nyt se aika pysähtyä ja asettua aloilleen, vai haluanko saavuttaa vielä enemmän? Mitä se enemmän edes voisi olla? Miten voisin olla jotain vielä enemmän? Vai onko mun edes pakko?

Se yksi

En tiedä miks yritän edes kirjottaa tästä, vaikka en itse ees ymmärrä mitä oon asiasta mieltä. Tiedän kyllä mitä mieltä kaikki muut on, mut sillä ei oo mitään väliä. Me ei eletä täällä ketään muuta varten, eihän? Tämä uskomaton ja pään sekasin saava tarina alkaa siintä, kun oli eräs tyttö josta kauheesti puhuttiin pahaa ja kaikki vihas kaikkea mitä se teki. Ollaan siis oltu aika nuoria sillon joten tämmöinen draamailu on arkea. Minäkin vihasin, vaikken edes tuntenut. Meidän ystävyys alkoi, kun vappuna avauduin miten tyhmä olen, koska vihaan ihmistä, kenelle en ole koskaan edes puhunut.

Joo, meidän ystävyys on ollu ku pahimman luokan on/off vitsi. Aina me tehdään toiselle niin pahasti jossain välissä, että toiselta murtuu maa jalkojen alta. Miksi? En osaa vastata. En myöskään siihen, miksi me ollaan edelleen ystäviä. Miksi me tarvitaan toisiamme? Oon miettinyt lähes kirjaimellisesti pääni puhki, päässä ei pyöri muuta kuin kysymys miksi. Onks kellään muulla tämmöistä? Saattaa mennä useita viikkoja tai kuukausia, ettei me edes puhuta sanaakan toisillemme, mutta sitten kun taas puhutaan tuntuu kuin aikaa ei olisi ollut edes välissä. Käytännössä jatketaan siitä, mihin edellisellä kerralla jäätiin. Oon itkeny silmät joskus päästä tän ihmisen takia, mut oon myös saanu sen isoimman tuen mitä oon tarvinnu.

En voi unohtaa sitä, miten hän aina auttaa. Ihan sama, mitä pyydän vastaus on aina tottakai. Kun oon yksinäinen, hän kertoo et nyt mentiin ulos ja pää tyhjäks. Lähtee kaikkeen mukaan kyseenalaistamatta. Osaa siis olla yhtä ihana, kuin yhtä perseestä. Välillä vihaan niin kovaa, et naama irtoo. En jaksa olla selittämässä tätä kyseenalaista ystävyyttä aina kaikille, koska en itekkään osaa vastata enkä itsekkään ymmärrä. Pelkään olla hänen ystävä, mut pelkään myös ettei oltais. Voispa me joskus alottaa alusta, koko ystävyys. Ei olis näin paljon painotaakkaa, vaikka kaikki se kirjaimellisesti unohtuu sillä hetkellä kun vietetään aikaa yhdessä. Näihin vuosiin mahtuu liikaa, en osaa punnita edes kumpaa enemmän, hyvää vai huonoa.

Joku viisaampi voisi kertoa, miten tällaisissa tilanteissa toimitaan? Olen aivan hukassa..

Kiitollinen, siunattu, onnellinen

Niin kliseinen otsikko, että kauan mietin kirjotanko sitä vai en, mutta tähän elämäntilanteeseen se sopi paremmin kuin kirsikka kakun päälle. Vaikka ei aina siltä vaikutakkaan ja itsekkin monet vastoinkäymiset läpi käynyt, voin nyt sanoa että uskoakseni hyvät teot palkitaan. Uskaltaisiko jopa sanoa, että karma on kurkannut pankkiin ja huomannut miten paljon siellä on hyviä tekoja tallessa ja päättänyt antaa hyvää minullekkin tänne risukasaan. Ensimmäistä kertaa hyvin pitkään aikaan, voin sanoa olevani tasaisen onnellinen ja ennenkaikkea onnistunut tekemään elämäni ja tulevaisuuteni kannalta hyviä päätöksiä. Kuinka paljon sitä arvostaakaan kaikkea elämässäni olevaa niin paljon enemmän. Pitäisi muistaa jokaisesta arkisesta asiasta olla kiitollinen, vaikka se tuntuu välillä niin itsestäänselvyydeltä. Siivotusta kodista, kun tulet pitkän päivän jälkeen töistä kotiin. Siitä, että mies on hakenut lapsen hoidosta ja viettänyt kalliarvoista aikaa kotona, että saan olla töissä.

Ensimmäisenä siis olen kiitollinen Miikalle. Miten paljon toisen rakkaus ja tuki auttaa elämässä eteenpäin. Kuin hän olisi luja kallio, mihin turvautua hyvinä ja huonoina hetkinä. Miten paljon toinen odottaa sinua kotiin päivän jälkeen ja on vielä valmis antamaan läheisyyttä ja rakkautta, vaikka molempia väsyttää niin paljon. Kun kissa on uhmissaan tuhonnut puoli keittiötä, Miika herää aamu seitsemältä miun kanssa sen keittiön siivoamaan, ettei vain miun tartte tehdä sitä yksin. Niin paljon asioita, niin paljon rakkautta ja kiitollisuutta. Tuntuu välillä, että oon elämäni hänelle velkaa kaikesta avusta ja tuesta, tietysti yritän kaikkeni antaa hänelle kaiken tuen ja avun mitä hän tarviaa ja tärkeintä on muistaa kehua toista pahoinakin päivinä ja yrittää kääntää se sysipaska päivä jotenkin positiivisemmaksi ja kertoa, että se päivä on huomennakin.

Kiitollinen olen myös nykyiselle työpaikalleni, että on antanut miulle mahdollisuuden kehittyä alan ammattilaisena ja puhkunut minuun niin paljon itsevarmuutta, että voisin murtaa vuoren. Vaatia saa, sekä sitä myös tuolla tehdään ja se on enemmän kuin hyvä. Sillä saa ihmisestä ihan kaiken irti asiakaspalvelijana, ja kaikkein parasta on se, ettei koskaan mikään palvelu ole liikaa. Saa antaa itsestään juuri sen kaiken, mitä siussa on. Vahvuudet, heikkoudet. Kaikki otetaan huomioon ja huomioidaan ihmisten vahvuudet ja siinä mikä on meidän bravuuri. Mutta kuitenkin ollaan valmiita menemään meidän mukavuusalueen ulkopuolelle, mistä voin omasta kokemuksesta sanoa, että on eniten hyötyä kehityksen kannalta ajatellen. Tuolla aloittaessani hyvä kun tarjotinta uskalsin kantaa ja nyt kuukautta myöhemmin voisin liidellä salin läpi tarjotin täynnä laseja. Kuinka kaataa viini oikein, kuinka yhteistyössä järjestää maailman parhaimmat tapahtumat juuri asiakkaiden toiveiden mukaan. Uran kehityksen kannalta olen juuri siellä, missä miun pitääkin olla.

Ystävät tietää miten kiitollinen olen heille, että he ovat kärsivällisiä kun aikaa nähdä on entistä vähemmän töiden suhteen, että aina menee tavalla tai toisella ristiin aikataulut. Kärsivällisyyttä tarvitaankin, koska moniin asioihin keskittyminen vie aina huomiota jostain muusta pois vaikka nämä kolme asiaa ovat niitä, mistä en aio tinkiä. Perhe, ystävät ja unelmien työpaikka. Lähitulevaisuudessa talon remontoimista juuri sellaiseksi kuin meidän perhe sen haluaa. Nyt kun asiat pysyisivät tällaisina, niin voisin aina olla se tasaisen ja arkisen onnellinen ihminen!

Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää

Olen aina ajatellut ystävien, tuttujen, tuntemattomien ihmisten kanssa, että tee toiselle, niinkuin haluat itsellesi tekevän. Tällä ajatusmaailmalla olen pärjännyt ja tullut toimeen kaikkien kanssa, sen enempää riitelemättä. On myöskin suotavaa olla toiselle hyvä ja ystävällinen, mutta niin kuin kaikki tiedämme tähän maailmaan mahtuu monenlaista ajatustapaa ja ihmistä.

Oon halunnut olla tän blogin kanssa rehellinen siitä, mitä miun elämässä ihan oikeasti tapahtuu ja mitkä asiat tulee arkipäivisin eteen. Minkä ongelmatilanteiden kanssa kamppailen ja ylipäätään mitä ajatuksia tässä päässä liikkuu. Sen enempää nimiä mainitsematta, miulle kävi kovin ikävä niinsanottu välikohtaus lauantaina. Sanotaanko näin, että ihminen on hyvä luomaan draamaa tyhjästä ja tekee kaikkensa saadakseen huomion itseensä edes hetkeksi ja on valmis sen takia ottamaan riskin, että ystävyyssuhteet jopa katkeaa tästä syystä. Miun niinkutsuttu ystävä oli tähän valmis riehakkaan baari-illan jälkeen. Miika oli myös illanvietossa, itse siis jo kotona nukkumassa kun miika tulee kotiin ja kertoo mikä hänellä oli valomerkin aikaan vastassa. Kirjaimellisesti ja mitään vähättelemättä, tämä niinkutsuttu ystävä, henkilö X, oli nähnyt tarpeelliseksi alkaa draamailemaan ja juoruilemaan miusta, miun selän takana, miun elämän rakkaudelle.

Mie luulin hetken, että ollaan päästy yli tästä teini-iän suurista kohtauksista ja selkään puukottamisista. Pahinta varmaan oli se, etten mie edes yllättynyt että tämä henkilö teki näin. Suurta kohtausta tässä ei sen enempää miun ja miikan parisuhteeseen tullut, mutta loukkaantumisia kyllä puolin ja toisin ja suurta harmia omalle mielelle. Hetken aikaan se meidän 100% luottamus ei ollutkaan sitä, vain yhden ihmisen takia. Siitä päästäänkin asiaan, mikä minua toiseksi tässä vaivaa. Jos meillä ei ole luottamusta, meillä ei ole mitään. Pelkkää harhaluuloa, kuulopuheita, epätodellista oloa, epäilyjä. Se epäily ja syyttely kun ei korjaa tai estä mitään. Päinvastoin, pariskunta ajautuu toisistaan vain erilleen. Tai ainakin polku harhautuu hetkeksi eri suuntiin. Ketään ihmistä ei yksinkertaisesti voi omistaa. Luulen että tämä luottamusasia on selvitetty näin omassa parisuhteessa, mutta miksi se edelleen kalvaa mieltä? Siksi, että hetken aikaan se ei ollut täydellistä? Tuleeko näitä hetkiä vielä tulevaisuudessa?

Uskon tämän henkilö X kohdalla siihen, niinkuin otsikkokin sanoo, että tämän asian hän jätti taakseen, mutta tulee sen edestään löytämään. Ehkä sillä tavalla, että monen silmissä luottamus kyseiseen henkilöön on nolla ja tulee olemaan. Moni osasi odottaa selkäänpuukottamista, niin kuin minäkin. Toivon itselleni viisautta ja voimaa käymään tämän asian läpi ja antaa isompien voimien hoitaa epärehelliset ja itsekkäät ihmiset itsestään.

Epävarmuus

Tässä rannalla maatessa kerkeää pohtia jos jonkinmoisia asioita ja pitkään olen pohdiskellut epävarmuutta. Oon aina kuvitellut olevani täysin sujut itseni ja oman tekemiseni kanssa, täysin itsevarma. Nyt kuitenkin viime aikoina moni asia heijastuu omasta epävarmuudesta. Aloitin kesätyön tekemällä keikkaa kesän ajan ainakin Lappeenrannassa kovin hienossa ravintolassa. Koulussa opiskeltuani tarjoilijaksi tietotaitoni on aika vahvaa luokkaa, sain kokeista kiitettäviä ja valmiudet työelämään tarjoilun parissa oli hyvällä mallilla. Kuitenkin menin suoraan yökerhoon töihin, missä toki koulusta opittu alkoholilainsäädäntö tuli käytäntöön mutta muuten opittuja taitoja ei tullut tarpeeseen. Nyt sen ymmärrän, aloitettuani fine dining-ravintolassa. Tiedän mitä pitää tehdä, missä kohtaa ja miten, mutta käytäntö onkin sitten jo toinen juttu. Epävarmuus näkyy viinien kaadossa, niiden tietämyksessä ja ihan vaikka lautasten keräilyssä. Mielessä pyörii mitä jos se epäonnistuukin.
Olen kyllä kovin valmis oppimaan, ja uskon että tästä saan hienot kokemukset elämään ja työporukka vaikutti kovin tiiviiltä ja sydämmelliseltä.

Epävarmuus heijastuu myös mustasukkaisuutena, mikä rasittaa itseäni kovin. Mietin aina mikä miussa voisi olla niin hienoa, että miun kanssa ollaan. Jatkuva stressi omasta kropasta, toiminnasta, koittaa koko ajan olla kaikille mukava. Enkä ole kyllä vielä keksinyt keinoa miten käytännössä parantaa omaa itsetuntoa? Sitä ajattelutapaa mikä on omasta itsestäni. Miten sen yhtäkkiä voisi edes muuttaa?

Eräs motto jäänyt mieleen mitä yritän pitää mielessä päivittäin.
Ei pidä koskaan pelätä, että epäonnistuu vaan että ei edes saisi yrittää.
Ja minähän yritän, kaikkeen. Myös isäni sanoi että miulla on siskon tavoin erittäin kova odotus itsestäni, vaadin itseltäni liikaa. Kaiken pitää mennä juuri niin kuin on suunniteltu, eikä epäonnistumisiin ole varaa. Heijastuuko se epävarmuutena?

Oon ymmärtänyt, että pitää antaa aikaa ja tilaa itselleen ja antaa epäonnistua sekä huomata ettei se ole maailmanloppu. Harjoitus tekee mestarin ja mestarit harjoittelevat aina.

Kuulemisiin!

Paniikki, asia mikä rajoittaa

Sinä keväänä 2016 kun aurinko alkoi tulla jo esiin sekä lumet sulaa, menin ensimmäistä kertaa lääkäriin. Valitin kun on usein huono olo, sekä oksettaa ja pelko siitä että oksennan lattialle yleisellä paikalla lisäsi huonoa ja vellovaa oloa vielä entisestään. Kerroin kuinka minua huimasi sekä sydän tykytti erittäin kovaa. Pyysin verikokeita, luonnollisesti.
No sieltä verenkuvasta ei löytynyt mitään ja verensokerit sekä muut arvot olivat erittäin kohdallaan, tuomio: fyysisesti terve nuori nainen. Huono olo ja oksentamisenpelko kuitenkin jatkuivat, erittäin pahana. Olin jo lueskellut paniikkihäiriöistä ja kohtauksista, sekä yhdistänyt tietyt tekijät siihen mutta jostain syystä en ollut asiaa vienyt sen pidemmälle. En pystynyt enää käymään yksin edes kaupassa, saatika baareissa. Turvallisin paikka oli oma koti. Olin jopa töissä saanut niin pahoja kohtauksia, että miun piti hetkeksi mennä ulos ja purskahdin suoraan itkuun.

Vihdoin sain aikaseksi erään kesäisen illan jälkeen ottaa yhteyttä mielenterveyspäivystykseen, kertoen oireista ja ongelmista. Sainkin erittäin nopeasti ajan päivystyspolille ja muutaman kerran siellä käytyäni sain lääkityksen sekä diagnoosi: Pahalaatuinen paniikkihäiriö. Mietin vaa että miten elämä voi rajottua vielä entisestään, vai auttaisiko kenties lääkitys minuu palaamaan normaaliin elämään mikä minulla oli ennen ollut. Lääkityksessä kesti muutama viikko, ennenkuin se alkoi auttamaan sekä sain samalla vahvat unilääkkeet nukkumisen tueksi. Muutaman kerran lääkitystä nostettiin aina 5mg kerrallaan ja tällä hetkellä kaksi vuotta myöhemmin syön edelleen toiseksi vahvinta lääkettä, joka ikinen aamu.

Tietysti aluksi diagnoosin saatuani kerroin asiasta läheisille, ystäville sekä Miikalle. Työpaikallakin avauduin asiasta, että osaa varautua jos miun pitää yhtäkkiä juosta ulos hetkeksi. Se on vaan niin vaikea selittää ihmiselle, kenellä sitä ei ole, että millainen se tunne on. Monihan vähättelee paniikkihäiriötä ja kohtauksia ja se on todella ärsyttävää. Kukaan kun ei tiedä mitä toinen käy päänsä sisällä läpi. Vihdoin aloin kuitenkin päästä normaalimpaan elämään kiinni ja pienet asiat alkoivat hoitumaan kuin itsestään. Pienissä kaupoissa oli helppo käydä myös itsestään. Kuitenkin erittäin paljon siinä edelleen rajoittaa elämää, koska isommissa kaupoissa en pysty edelleenkään käydä ollenkaan yksin ja Miikan kanssa juuri ja juuri.

Olen mie kuitenkin tässä kahden vuoden aikana oppinut tunnistamaan alkavan kohtauksen ja miten kohtaus etenee ja koska se loppuu. Jännitän etukäteen tapahtumia tai matkoja joista kuitenkin olen tähän mennessä selvinnyt hyvin. Paniikkikohtausta lievittää jos on vapaa pääsy vessaan ja mieluiten vessa näköetäisyydellä (siksi kaupassa käynti hankalaa) tai suora pääsy ulos. Pahin jännitys oli viime joulukuussa kun matkustettiin ystävän kanssa espanjaan.

Ensimmäinen kerta lentokoneessa, kuumottaa varmasti jo ilman paniikkihäiriötäkin. Sain onneksi lääkäriltä rauhoittavia jotka otin ennen lentokoneeseen menoa ja rypistelin paperia melkein koko lennon (6H) ajan. Mutta pystyin siihen, se on usein mielessä jos kohtaus tulee vaikka normi ruokakaupassa että hei, minä oon ollut jopa lentokoneessa ja mikään ei ole mitään siihen verrattuna.
Toivon, että joku päivä pääsen kokonaan eroon lääkitysestä ja kohtauksia tulisi erittäin harvoin!

Kohti parempaa huomista. :)

More about me

Vihdoin se ois terveellisempi elämä alotettu, ainakin hetkeksi taas. Tosin tää on kestänyt JO viikon joten on se 5 päivää enemmän kuin normaalisti. En niinkään painonpudotuksen takia tähän lähteny, vaan koska melkein joka päivä tuli syötyä roskaruokaa tai naposteltua suklaata, sipsiä tms. joten oma olo alkoi olla todella turvonnut. Sekä tuli myös kalliiksi joka päivä syödä ulkona.
No nyt olen syönyt 5x päivässä suurinpiirtein aika normaalisti, mutta jättänyt vaalean leivän kokonaan pois ja peruna/makaronit jättänyt aika vähälle juurikin turvotuksen vuoksi. Huomaa kuitenkin jo viikon jälkeen että olo on itselläni paljon parempi ja jaksaa enemmän, sekä käyn pienillä kävelyillä päivittäin pojan kanssa, varsinkin kun nyt ollu ihanat ilmat täällä.

Miulla myöskin ammatti vaihtuu aika radikaalisti tässä vuoden sisällä. Miusta tulee automaalari niinkuin tuolla aiemmassa postauksessa vähän mainitsinkin, nyt tehnyt niitä töitä nelisen kuukautta ja ollu tosi tyytyväinen omaan kehitykseen työssä ja kuitenkin alotin täysin nollasta ja aika paljon osaan jo itsenäisesti tehdä. Koulua ootan todella innolla, koulumatka tulee kuitenkin olemaan pitkä koska koulu on Kouvolassa, mutta kyllä sitä vuoden jaksaa sinne ajella vaikka miten perin.

Viime heinäkuussa meille kotiutui 2-vuotias persialaiskissa Lumi. Olin aika niinsanotusti paniikissa, koska en tiennyt kissoista mitään. En oikeestaan tiedä kunnolla edelleenkään! Lumi oli hyvä seura miulle yksinäisinä hetkinä, varsinkin kun Otto oli viettämässä isiviikonloppuja. Oli ihanaa tulla esim baarista kotia ja täällä odotti joku kenelle sie oot koko sen elämä. Mietin monesti, että mie oon kaikki mitä hänellä on ja se tuntu tärkeeltä. Aloin melkein suoraan miettiä toisen kissan hankkimista, Lumille kaveriksi. Olin puolisen vuotta opetellut niinkutsuttua kissa-arkea ja näin sopivan ilmoituksen Scottish Straight -pennuista. Mietin hetken tietysti miikanki kanssa, mutta Lumista oli tullut niin iso osa miun elämää ja sanoin Miikalle että jos et tykkää kissoista tai kykene niiden kanssa olemaan, niin ovi on tuolla. Niin julmalta kun se kuulostaakin, niin ennemmin tänne ne kissat jää.
Manu siis kotiutui meille helmikuun alussa ja asunut meillä nyt parisen kuukautta. Kissat sopeutunut toisiinsa todella hyvin ja ne pitääkin seuraa toisilleen miun työpäivien ajan. Otto rakastaa kissoja, eikä kissoista kumpikaan pure tai raavi vaikka Manukin vielä pentu on. Haaveissa olisi vielä kolmas kissa! Ehkä joskus kun on isompi asunto :D

Eli siis tässä parin vuoden aikana miusta on kuoriutunut todella kissaihminen, ei asiakaspalvelutyössä viihtyvä ja muutenkin todella erilainen ihminen. Innolla ootan mitä tulevaisuus tuo tullessaan meille!

Friendship

Ystävyys, aika laaja käsite mutta silti niin yksinkertainen. Mitä se sisältää? Niitä asioita on varmasti yhtä paljon kun on ystävyyssuhteita.
Miulle henkilökohtaisesti tärkein asia ystävyydessä on luottamus. Ei se vietetty aika, ei kilometrien määrä vaan luotto toista henkilöä kohtaan. Se että voit tukeutua siihen huonoina ja hyvinä hetkinä ja nojata kuin kallioon. Miulla on muutama ystävä, keitä en näe päivittäin mutta luotan kun kallioon. Silloin uskon, että ystävyyssuhde on kestävämmillään.

No toinen asia, miten saada tasapainoon parisuhde ja ystäväsuhteet mitkä on ollut ennen parisuhdetta jopa päivittäistä näkemistä ja juttelua? Kun yhtäkkiä toisella on se parisuhde, eikä kamalasti muusta puhuttavaa ja aika mitä on vuorokaudessa erittäin vähän pitäisi jakaa kaikille osapuolille ja myös osata ottaa aikaa itselleen. Erittäin kuultu lause on että parisuhde pilaa ystävyyssuhteet, mutta onko se lähinnä oma asenne se joka sen pilaa? Oma asenne siitä, ettei jaksa yrittää ettiä tasapainoa kaikelle uudelle ja vanhalle.

Mie oon erittäin miellyttämisenhaluinen ihminen ja haluan olla kaikille yhtä hyvä. Haluan antaa kaikille sitä arvokasta aikaa, haluan olla kaikkien kanssa paljon tekemisissä. En kuitenkaan voi olla pelkästään ystävä, vaan olen myös puoliso ja ennen kaikkea äiti. Kyllähän parisuhteessa rauhoittuu, eikä ulkona käyminen viikonloppuisin maistu samalla tavalla kuin sinkkuna, tietenkään. Nautin ajasta kotona perheen kanssa ihan kamalasti ja nautin kun Otto on onnellinen että ollaan kaikki kotona. Meillä muutenkin suht tarkat päivärutiinit joten kahvittelu ja uloslähtö ei ihan joka hetkeen edes sovi.

Olen siis yrittänyt löytää tasapainoa, ehkä voin jopa vähän olla lähellä onnistumista. Soittelen ystäväni kanssa, kuka asuu helsingissä ja mahdollisuuksia kahvitteluun ei ole edes viikottain, joten soittelu ja viestittely sekä silloin kun hän täällä on niin nähdään, vaikka edes pikaisesti. Hän tietää, että on miulle tärkeä ja välitän mitä hänelle kuuluu.
Yksi ystävä asuu vain 10-15 minuutin ajomatkan päässä ja kadun paljon sitä, että ei nähty pitkiin aikoihin noina miun sinkkuvuosina. Siihenkin asiaan oon enemmän panostanu ja nykyään pyrin käymään siellä vähintään kerran viikossa ja vietän siellä sitten pidemmän tovin. Hän ja heidän perhe on ollut miulle ihan ykköstuki aina enkä halua sitä koskaan jättää taakse. Pidän kiinni sitten vaikka kynsin ja hampain!
Yhden oton kummin kanssa ollaan lähennytty paljon ja siinä missä Otto saa kummiaikaa niin minä saan laadukasta ystäväaikaa ja kaikki nauttii.
Yksi ystäväsuhde oli jopa katkolla hetken johtuen suurimmaksi osaksi seurustelusta, koska niinkuin aiemmin sanoin niin väkisin arki ja muu muuttuu toisen alkaessa parisuhteeseen ja ennenkuin sopu syntyy kaikkien kanssa niin voi olla hetken vaikeaa. Olin aika maissa tämän asian johdosta pitkään, vaikka miten yritin niin asiat ei aina mene niin kuin toivoo.

Oon kiitollinen jokaisesta miun ystävästä, ei se määrä vaan se laatu! Haluan olla sen luottamuksen arvoinen jokaiselle ystävälle ja aion ollakkin. Se kenelle voi soittaa milloin vain, mistä tahansa asiasta. En tuomitse vaan kuuntelen. Niinhän se kuuluu ollakkin eikö?

Ps jos huomenna saisi haettua läppärin vihdoin ja viimein, niin ei tarvitsisi tällä puhelimella kirjoitella!

Two years apart

Tuli se olo, että nyt on aika taas alkaa kirjotella tänne omia ajatuksia ja tuntemuksia.
Uskomatonta että menny kolme vuotta siitä, kun olin tänne viimesiä kertoja kirjotellu.
Ja kuin paljon siinä ajassa kerkes tapahtua ja kuin paljon kasvoin sinä aikana ihmisenä?

Noh mistäs ees alottaisin. Erottiin miikan kanssa 2015 joulukuussa ja olin niin satavarma että se on se päätös mikä miun oli tehtävä meidän kaikkien kannalta. Kun kannoin tavarat uuteen asuntoon ja jäin sinne kahden puoltoista vuotiaan lapsen kanssa oli kaikki todella tyhjää, mut tavallaan myös ootin innolla tulevaa. Olin töissä silloin vielä yökerhossa ja opettelin elämään yksin. Kukaan ei ollukkaan enään siinä apuna jos halus käydä suihkussa rauhassa illalla tai juoda kahvinsa kuumana, olin yksin lapsen kanssa. No entäs sitten ne päivät kun lapsi oli isällään? Huhhuh ku olikin uutta ja ihanaa se oma aika mitä sai! Tais ehkä vähän mopokin karata käsistä, kun vapaus tuntukin kauheen hyvältä.

Vaihtelin työpaikkoja, mikään ei oikein loppujen lopuksi tuntunut omalta eikä varmasti kellään ole aina kivaa töissä mut silti tuntu koko aika että tarvii jotain enemmän ja kun sen enemmän saavutti, se tyydytti hetkeks kunnes alko taas haluumaan enemmän. Näin vuosia myöhemmin tajuan miten monta mahdollisuutta oon missannut sen takia et tavottelin jotain suurempaa, mitä ei loppujen lopuks edes ollut. Luulen et karma iski, kun unelmalta tuntunut työpaikka vaihtui vakituisesta osa-aikaiseen ja lopuksi työtunteja ei ollut enää antaa. Opinpahan kantapään kautta, ehkä.

Palataan taas vähän vuoteen 2016, kun olin puolisen vuotta ollut itekseen kun sairastuin pahaan paniikkihäiriöön. Aluksi se alkoi pahoinvoinnilla julkisilla paikoilla, luulin että miun sokerit heittelee ja hakeuduin lääkäriin, missä kaikki arvot oli kunnossa. Sitten sain siirron mt polille ja siellä diagnoosi paniikkihäiriö mihin sain myös lääkityksen 2016 kesän lopussa. Asiat alkoi taas järjestymään vaikka satunnaisia kohtauksia tuli silloin tällöin ja tulee edelleen. Paniikkihäiriön saattoi laukaista miikan kanssa ero ja yksin oleminen. En oikeestaan koskaan ees surru meidän eroa tai käsitelly koko asiaa vaan siirsin sen mielestä pois luullen olevani asian kanssa okei.

Tietysti parin vuoden yksinään olon aikana tuli kokeiltua, olisiko jostain muusta kumppaniksi tähän hullunmylly arkeen mutta en saanut sitä rakkauden tunnetta koskaan. Ihastumisia tuli ja meni muttei koskaan mitään pysyvää. Ajattelin vain, että ehkä aikanaan koska en itekkään ollu varma mitä halusin vai halusinko mitään.

Eli siis viimeisimmän työpaikkani jälkeen aloin miettiä mitä elämältä nyt haluaisin. Sovittiin miikan kanssa ihan ystävinä, että saan mennä hänen automaalaamoon työkokeiluun vaikka edes siksi aikaa, että tietäisin mitä haluaisin tehdä. Aloitin työkokeilun tammikuun alussa ja ihastuin hommaan melkein heti ensimmäisenä päivänä. Tarkkailin miikaa paljon, koska oletin että me kaks samassa työpaikassa ei tuu päätymään hyvin. Väärässä olin, se kaikki rauhallisuus ja rehellinen iloisuus kun hää opetti ja neuvo oli uskomatonta. Opin paljon, myös autoista ku että siintä miten miika oli kasvanut parissa vuodessa, se pikkupoikamaisuus oli jotenkin kadonnut lähes kokonaan ja tilalle astunut kuin uusi herrasmies. Jotenkin rakastuin uudelleen häneen ja hänen kanssa vietettyyn aikaan. Yhtäkkiä se minkä olin kuvitellu olevan tärkeää, ei ollutkaan enää. Se mitä halusin joka viikonloppu tehdä, en halunnut enään.

Varovasti tietysti lähdin tähän tunteeseen, koska ei voinut olla varma oliko miika samaa mieltä edes. Otin asian varovasti puheeksi muutaman viikon päästä ja ajatukset kohtasi kuitenkin molemmilla. Hänen mielestä mie olin kasvanut paljon, mutta miun mielestä hän paljon enemmän. Pienet teot, oven avaus toiselle ja tarjoutuu antamaan apua merkitsee niin paljon. Miten nykyään osataan puhua askarruttavat asiat läpi ilman huutoa ja riitoja. Tietysti pitääkin olla välillä eri mieltä, sekä hyvä päästää myös omia tunteita ulos.

Mie en ymmärrä mistä se johtaa juurensa, kun oon miikan kanssa niin oon siinä niin 100% mukana ja teen kaikkeni että oisin hyvä puoliso toiselle ja haluan olla hyvä. Miks pitäis edes olla täydellinen, koska ei se toinen oo lähdössä siintä mihinkään vaikka kaikki ei olis aina ruusuilla tanssimista. Mie yritän välillä niin paljon, että uuvun siintä. Ehkä kerään karmapankkiin mahdollisimman paljon hyviä tekoja?

Jos tää ois nyt sitten se uus alku, uus purkautumiskeino mitä oon vähän ettinytkin.
Toivotaan!