Sinä keväänä 2016 kun aurinko alkoi tulla jo esiin sekä lumet sulaa, menin ensimmäistä kertaa lääkäriin. Valitin kun on usein huono olo, sekä oksettaa ja pelko siitä että oksennan lattialle yleisellä paikalla lisäsi huonoa ja vellovaa oloa vielä entisestään. Kerroin kuinka minua huimasi sekä sydän tykytti erittäin kovaa. Pyysin verikokeita, luonnollisesti.
No sieltä verenkuvasta ei löytynyt mitään ja verensokerit sekä muut arvot olivat erittäin kohdallaan, tuomio: fyysisesti terve nuori nainen. Huono olo ja oksentamisenpelko kuitenkin jatkuivat, erittäin pahana. Olin jo lueskellut paniikkihäiriöistä ja kohtauksista, sekä yhdistänyt tietyt tekijät siihen mutta jostain syystä en ollut asiaa vienyt sen pidemmälle. En pystynyt enää käymään yksin edes kaupassa, saatika baareissa. Turvallisin paikka oli oma koti. Olin jopa töissä saanut niin pahoja kohtauksia, että miun piti hetkeksi mennä ulos ja purskahdin suoraan itkuun.
Vihdoin sain aikaseksi erään kesäisen illan jälkeen ottaa yhteyttä mielenterveyspäivystykseen, kertoen oireista ja ongelmista. Sainkin erittäin nopeasti ajan päivystyspolille ja muutaman kerran siellä käytyäni sain lääkityksen sekä diagnoosi: Pahalaatuinen paniikkihäiriö. Mietin vaa että miten elämä voi rajottua vielä entisestään, vai auttaisiko kenties lääkitys minuu palaamaan normaaliin elämään mikä minulla oli ennen ollut. Lääkityksessä kesti muutama viikko, ennenkuin se alkoi auttamaan sekä sain samalla vahvat unilääkkeet nukkumisen tueksi. Muutaman kerran lääkitystä nostettiin aina 5mg kerrallaan ja tällä hetkellä kaksi vuotta myöhemmin syön edelleen toiseksi vahvinta lääkettä, joka ikinen aamu.
Tietysti aluksi diagnoosin saatuani kerroin asiasta läheisille, ystäville sekä Miikalle. Työpaikallakin avauduin asiasta, että osaa varautua jos miun pitää yhtäkkiä juosta ulos hetkeksi. Se on vaan niin vaikea selittää ihmiselle, kenellä sitä ei ole, että millainen se tunne on. Monihan vähättelee paniikkihäiriötä ja kohtauksia ja se on todella ärsyttävää. Kukaan kun ei tiedä mitä toinen käy päänsä sisällä läpi. Vihdoin aloin kuitenkin päästä normaalimpaan elämään kiinni ja pienet asiat alkoivat hoitumaan kuin itsestään. Pienissä kaupoissa oli helppo käydä myös itsestään. Kuitenkin erittäin paljon siinä edelleen rajoittaa elämää, koska isommissa kaupoissa en pysty edelleenkään käydä ollenkaan yksin ja Miikan kanssa juuri ja juuri.
Olen mie kuitenkin tässä kahden vuoden aikana oppinut tunnistamaan alkavan kohtauksen ja miten kohtaus etenee ja koska se loppuu. Jännitän etukäteen tapahtumia tai matkoja joista kuitenkin olen tähän mennessä selvinnyt hyvin. Paniikkikohtausta lievittää jos on vapaa pääsy vessaan ja mieluiten vessa näköetäisyydellä (siksi kaupassa käynti hankalaa) tai suora pääsy ulos. Pahin jännitys oli viime joulukuussa kun matkustettiin ystävän kanssa espanjaan.
Ensimmäinen kerta lentokoneessa, kuumottaa varmasti jo ilman paniikkihäiriötäkin. Sain onneksi lääkäriltä rauhoittavia jotka otin ennen lentokoneeseen menoa ja rypistelin paperia melkein koko lennon (6H) ajan. Mutta pystyin siihen, se on usein mielessä jos kohtaus tulee vaikka normi ruokakaupassa että hei, minä oon ollut jopa lentokoneessa ja mikään ei ole mitään siihen verrattuna.
Toivon, että joku päivä pääsen kokonaan eroon lääkitysestä ja kohtauksia tulisi erittäin harvoin!
Kohti parempaa huomista. :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti