Sinä keväänä 2016 kun aurinko alkoi tulla jo esiin sekä lumet sulaa, menin ensimmäistä kertaa lääkäriin. Valitin kun on usein huono olo, sekä oksettaa ja pelko siitä että oksennan lattialle yleisellä paikalla lisäsi huonoa ja vellovaa oloa vielä entisestään. Kerroin kuinka minua huimasi sekä sydän tykytti erittäin kovaa. Pyysin verikokeita, luonnollisesti.
No sieltä verenkuvasta ei löytynyt mitään ja verensokerit sekä muut arvot olivat erittäin kohdallaan, tuomio: fyysisesti terve nuori nainen. Huono olo ja oksentamisenpelko kuitenkin jatkuivat, erittäin pahana. Olin jo lueskellut paniikkihäiriöistä ja kohtauksista, sekä yhdistänyt tietyt tekijät siihen mutta jostain syystä en ollut asiaa vienyt sen pidemmälle. En pystynyt enää käymään yksin edes kaupassa, saatika baareissa. Turvallisin paikka oli oma koti. Olin jopa töissä saanut niin pahoja kohtauksia, että miun piti hetkeksi mennä ulos ja purskahdin suoraan itkuun.
Vihdoin sain aikaseksi erään kesäisen illan jälkeen ottaa yhteyttä mielenterveyspäivystykseen, kertoen oireista ja ongelmista. Sainkin erittäin nopeasti ajan päivystyspolille ja muutaman kerran siellä käytyäni sain lääkityksen sekä diagnoosi: Pahalaatuinen paniikkihäiriö. Mietin vaa että miten elämä voi rajottua vielä entisestään, vai auttaisiko kenties lääkitys minuu palaamaan normaaliin elämään mikä minulla oli ennen ollut. Lääkityksessä kesti muutama viikko, ennenkuin se alkoi auttamaan sekä sain samalla vahvat unilääkkeet nukkumisen tueksi. Muutaman kerran lääkitystä nostettiin aina 5mg kerrallaan ja tällä hetkellä kaksi vuotta myöhemmin syön edelleen toiseksi vahvinta lääkettä, joka ikinen aamu.
Tietysti aluksi diagnoosin saatuani kerroin asiasta läheisille, ystäville sekä Miikalle. Työpaikallakin avauduin asiasta, että osaa varautua jos miun pitää yhtäkkiä juosta ulos hetkeksi. Se on vaan niin vaikea selittää ihmiselle, kenellä sitä ei ole, että millainen se tunne on. Monihan vähättelee paniikkihäiriötä ja kohtauksia ja se on todella ärsyttävää. Kukaan kun ei tiedä mitä toinen käy päänsä sisällä läpi. Vihdoin aloin kuitenkin päästä normaalimpaan elämään kiinni ja pienet asiat alkoivat hoitumaan kuin itsestään. Pienissä kaupoissa oli helppo käydä myös itsestään. Kuitenkin erittäin paljon siinä edelleen rajoittaa elämää, koska isommissa kaupoissa en pysty edelleenkään käydä ollenkaan yksin ja Miikan kanssa juuri ja juuri.
Olen mie kuitenkin tässä kahden vuoden aikana oppinut tunnistamaan alkavan kohtauksen ja miten kohtaus etenee ja koska se loppuu. Jännitän etukäteen tapahtumia tai matkoja joista kuitenkin olen tähän mennessä selvinnyt hyvin. Paniikkikohtausta lievittää jos on vapaa pääsy vessaan ja mieluiten vessa näköetäisyydellä (siksi kaupassa käynti hankalaa) tai suora pääsy ulos. Pahin jännitys oli viime joulukuussa kun matkustettiin ystävän kanssa espanjaan.
Ensimmäinen kerta lentokoneessa, kuumottaa varmasti jo ilman paniikkihäiriötäkin. Sain onneksi lääkäriltä rauhoittavia jotka otin ennen lentokoneeseen menoa ja rypistelin paperia melkein koko lennon (6H) ajan. Mutta pystyin siihen, se on usein mielessä jos kohtaus tulee vaikka normi ruokakaupassa että hei, minä oon ollut jopa lentokoneessa ja mikään ei ole mitään siihen verrattuna.
Toivon, että joku päivä pääsen kokonaan eroon lääkitysestä ja kohtauksia tulisi erittäin harvoin!
Kohti parempaa huomista. :)
maanantai 16. huhtikuuta 2018
perjantai 6. huhtikuuta 2018
More about me
Vihdoin se ois terveellisempi elämä alotettu, ainakin hetkeksi taas. Tosin tää on kestänyt JO viikon joten on se 5 päivää enemmän kuin normaalisti. En niinkään painonpudotuksen takia tähän lähteny, vaan koska melkein joka päivä tuli syötyä roskaruokaa tai naposteltua suklaata, sipsiä tms. joten oma olo alkoi olla todella turvonnut. Sekä tuli myös kalliiksi joka päivä syödä ulkona.
No nyt olen syönyt 5x päivässä suurinpiirtein aika normaalisti, mutta jättänyt vaalean leivän kokonaan pois ja peruna/makaronit jättänyt aika vähälle juurikin turvotuksen vuoksi. Huomaa kuitenkin jo viikon jälkeen että olo on itselläni paljon parempi ja jaksaa enemmän, sekä käyn pienillä kävelyillä päivittäin pojan kanssa, varsinkin kun nyt ollu ihanat ilmat täällä.
Miulla myöskin ammatti vaihtuu aika radikaalisti tässä vuoden sisällä. Miusta tulee automaalari niinkuin tuolla aiemmassa postauksessa vähän mainitsinkin, nyt tehnyt niitä töitä nelisen kuukautta ja ollu tosi tyytyväinen omaan kehitykseen työssä ja kuitenkin alotin täysin nollasta ja aika paljon osaan jo itsenäisesti tehdä. Koulua ootan todella innolla, koulumatka tulee kuitenkin olemaan pitkä koska koulu on Kouvolassa, mutta kyllä sitä vuoden jaksaa sinne ajella vaikka miten perin.
Viime heinäkuussa meille kotiutui 2-vuotias persialaiskissa Lumi. Olin aika niinsanotusti paniikissa, koska en tiennyt kissoista mitään. En oikeestaan tiedä kunnolla edelleenkään! Lumi oli hyvä seura miulle yksinäisinä hetkinä, varsinkin kun Otto oli viettämässä isiviikonloppuja. Oli ihanaa tulla esim baarista kotia ja täällä odotti joku kenelle sie oot koko sen elämä. Mietin monesti, että mie oon kaikki mitä hänellä on ja se tuntu tärkeeltä. Aloin melkein suoraan miettiä toisen kissan hankkimista, Lumille kaveriksi. Olin puolisen vuotta opetellut niinkutsuttua kissa-arkea ja näin sopivan ilmoituksen Scottish Straight -pennuista. Mietin hetken tietysti miikanki kanssa, mutta Lumista oli tullut niin iso osa miun elämää ja sanoin Miikalle että jos et tykkää kissoista tai kykene niiden kanssa olemaan, niin ovi on tuolla. Niin julmalta kun se kuulostaakin, niin ennemmin tänne ne kissat jää.
Manu siis kotiutui meille helmikuun alussa ja asunut meillä nyt parisen kuukautta. Kissat sopeutunut toisiinsa todella hyvin ja ne pitääkin seuraa toisilleen miun työpäivien ajan. Otto rakastaa kissoja, eikä kissoista kumpikaan pure tai raavi vaikka Manukin vielä pentu on. Haaveissa olisi vielä kolmas kissa! Ehkä joskus kun on isompi asunto :D
Eli siis tässä parin vuoden aikana miusta on kuoriutunut todella kissaihminen, ei asiakaspalvelutyössä viihtyvä ja muutenkin todella erilainen ihminen. Innolla ootan mitä tulevaisuus tuo tullessaan meille!
No nyt olen syönyt 5x päivässä suurinpiirtein aika normaalisti, mutta jättänyt vaalean leivän kokonaan pois ja peruna/makaronit jättänyt aika vähälle juurikin turvotuksen vuoksi. Huomaa kuitenkin jo viikon jälkeen että olo on itselläni paljon parempi ja jaksaa enemmän, sekä käyn pienillä kävelyillä päivittäin pojan kanssa, varsinkin kun nyt ollu ihanat ilmat täällä.
Miulla myöskin ammatti vaihtuu aika radikaalisti tässä vuoden sisällä. Miusta tulee automaalari niinkuin tuolla aiemmassa postauksessa vähän mainitsinkin, nyt tehnyt niitä töitä nelisen kuukautta ja ollu tosi tyytyväinen omaan kehitykseen työssä ja kuitenkin alotin täysin nollasta ja aika paljon osaan jo itsenäisesti tehdä. Koulua ootan todella innolla, koulumatka tulee kuitenkin olemaan pitkä koska koulu on Kouvolassa, mutta kyllä sitä vuoden jaksaa sinne ajella vaikka miten perin.
Viime heinäkuussa meille kotiutui 2-vuotias persialaiskissa Lumi. Olin aika niinsanotusti paniikissa, koska en tiennyt kissoista mitään. En oikeestaan tiedä kunnolla edelleenkään! Lumi oli hyvä seura miulle yksinäisinä hetkinä, varsinkin kun Otto oli viettämässä isiviikonloppuja. Oli ihanaa tulla esim baarista kotia ja täällä odotti joku kenelle sie oot koko sen elämä. Mietin monesti, että mie oon kaikki mitä hänellä on ja se tuntu tärkeeltä. Aloin melkein suoraan miettiä toisen kissan hankkimista, Lumille kaveriksi. Olin puolisen vuotta opetellut niinkutsuttua kissa-arkea ja näin sopivan ilmoituksen Scottish Straight -pennuista. Mietin hetken tietysti miikanki kanssa, mutta Lumista oli tullut niin iso osa miun elämää ja sanoin Miikalle että jos et tykkää kissoista tai kykene niiden kanssa olemaan, niin ovi on tuolla. Niin julmalta kun se kuulostaakin, niin ennemmin tänne ne kissat jää.
Manu siis kotiutui meille helmikuun alussa ja asunut meillä nyt parisen kuukautta. Kissat sopeutunut toisiinsa todella hyvin ja ne pitääkin seuraa toisilleen miun työpäivien ajan. Otto rakastaa kissoja, eikä kissoista kumpikaan pure tai raavi vaikka Manukin vielä pentu on. Haaveissa olisi vielä kolmas kissa! Ehkä joskus kun on isompi asunto :D
Eli siis tässä parin vuoden aikana miusta on kuoriutunut todella kissaihminen, ei asiakaspalvelutyössä viihtyvä ja muutenkin todella erilainen ihminen. Innolla ootan mitä tulevaisuus tuo tullessaan meille!
maanantai 2. huhtikuuta 2018
Friendship
Ystävyys, aika laaja käsite mutta silti niin yksinkertainen. Mitä se sisältää? Niitä asioita on varmasti yhtä paljon kun on ystävyyssuhteita.
Miulle henkilökohtaisesti tärkein asia ystävyydessä on luottamus. Ei se vietetty aika, ei kilometrien määrä vaan luotto toista henkilöä kohtaan. Se että voit tukeutua siihen huonoina ja hyvinä hetkinä ja nojata kuin kallioon. Miulla on muutama ystävä, keitä en näe päivittäin mutta luotan kun kallioon. Silloin uskon, että ystävyyssuhde on kestävämmillään.
No toinen asia, miten saada tasapainoon parisuhde ja ystäväsuhteet mitkä on ollut ennen parisuhdetta jopa päivittäistä näkemistä ja juttelua? Kun yhtäkkiä toisella on se parisuhde, eikä kamalasti muusta puhuttavaa ja aika mitä on vuorokaudessa erittäin vähän pitäisi jakaa kaikille osapuolille ja myös osata ottaa aikaa itselleen. Erittäin kuultu lause on että parisuhde pilaa ystävyyssuhteet, mutta onko se lähinnä oma asenne se joka sen pilaa? Oma asenne siitä, ettei jaksa yrittää ettiä tasapainoa kaikelle uudelle ja vanhalle.
Mie oon erittäin miellyttämisenhaluinen ihminen ja haluan olla kaikille yhtä hyvä. Haluan antaa kaikille sitä arvokasta aikaa, haluan olla kaikkien kanssa paljon tekemisissä. En kuitenkaan voi olla pelkästään ystävä, vaan olen myös puoliso ja ennen kaikkea äiti. Kyllähän parisuhteessa rauhoittuu, eikä ulkona käyminen viikonloppuisin maistu samalla tavalla kuin sinkkuna, tietenkään. Nautin ajasta kotona perheen kanssa ihan kamalasti ja nautin kun Otto on onnellinen että ollaan kaikki kotona. Meillä muutenkin suht tarkat päivärutiinit joten kahvittelu ja uloslähtö ei ihan joka hetkeen edes sovi.
Olen siis yrittänyt löytää tasapainoa, ehkä voin jopa vähän olla lähellä onnistumista. Soittelen ystäväni kanssa, kuka asuu helsingissä ja mahdollisuuksia kahvitteluun ei ole edes viikottain, joten soittelu ja viestittely sekä silloin kun hän täällä on niin nähdään, vaikka edes pikaisesti. Hän tietää, että on miulle tärkeä ja välitän mitä hänelle kuuluu.
Yksi ystävä asuu vain 10-15 minuutin ajomatkan päässä ja kadun paljon sitä, että ei nähty pitkiin aikoihin noina miun sinkkuvuosina. Siihenkin asiaan oon enemmän panostanu ja nykyään pyrin käymään siellä vähintään kerran viikossa ja vietän siellä sitten pidemmän tovin. Hän ja heidän perhe on ollut miulle ihan ykköstuki aina enkä halua sitä koskaan jättää taakse. Pidän kiinni sitten vaikka kynsin ja hampain!
Yhden oton kummin kanssa ollaan lähennytty paljon ja siinä missä Otto saa kummiaikaa niin minä saan laadukasta ystäväaikaa ja kaikki nauttii.
Yksi ystäväsuhde oli jopa katkolla hetken johtuen suurimmaksi osaksi seurustelusta, koska niinkuin aiemmin sanoin niin väkisin arki ja muu muuttuu toisen alkaessa parisuhteeseen ja ennenkuin sopu syntyy kaikkien kanssa niin voi olla hetken vaikeaa. Olin aika maissa tämän asian johdosta pitkään, vaikka miten yritin niin asiat ei aina mene niin kuin toivoo.
Oon kiitollinen jokaisesta miun ystävästä, ei se määrä vaan se laatu! Haluan olla sen luottamuksen arvoinen jokaiselle ystävälle ja aion ollakkin. Se kenelle voi soittaa milloin vain, mistä tahansa asiasta. En tuomitse vaan kuuntelen. Niinhän se kuuluu ollakkin eikö?
Ps jos huomenna saisi haettua läppärin vihdoin ja viimein, niin ei tarvitsisi tällä puhelimella kirjoitella!
Miulle henkilökohtaisesti tärkein asia ystävyydessä on luottamus. Ei se vietetty aika, ei kilometrien määrä vaan luotto toista henkilöä kohtaan. Se että voit tukeutua siihen huonoina ja hyvinä hetkinä ja nojata kuin kallioon. Miulla on muutama ystävä, keitä en näe päivittäin mutta luotan kun kallioon. Silloin uskon, että ystävyyssuhde on kestävämmillään.
No toinen asia, miten saada tasapainoon parisuhde ja ystäväsuhteet mitkä on ollut ennen parisuhdetta jopa päivittäistä näkemistä ja juttelua? Kun yhtäkkiä toisella on se parisuhde, eikä kamalasti muusta puhuttavaa ja aika mitä on vuorokaudessa erittäin vähän pitäisi jakaa kaikille osapuolille ja myös osata ottaa aikaa itselleen. Erittäin kuultu lause on että parisuhde pilaa ystävyyssuhteet, mutta onko se lähinnä oma asenne se joka sen pilaa? Oma asenne siitä, ettei jaksa yrittää ettiä tasapainoa kaikelle uudelle ja vanhalle.
Mie oon erittäin miellyttämisenhaluinen ihminen ja haluan olla kaikille yhtä hyvä. Haluan antaa kaikille sitä arvokasta aikaa, haluan olla kaikkien kanssa paljon tekemisissä. En kuitenkaan voi olla pelkästään ystävä, vaan olen myös puoliso ja ennen kaikkea äiti. Kyllähän parisuhteessa rauhoittuu, eikä ulkona käyminen viikonloppuisin maistu samalla tavalla kuin sinkkuna, tietenkään. Nautin ajasta kotona perheen kanssa ihan kamalasti ja nautin kun Otto on onnellinen että ollaan kaikki kotona. Meillä muutenkin suht tarkat päivärutiinit joten kahvittelu ja uloslähtö ei ihan joka hetkeen edes sovi.
Olen siis yrittänyt löytää tasapainoa, ehkä voin jopa vähän olla lähellä onnistumista. Soittelen ystäväni kanssa, kuka asuu helsingissä ja mahdollisuuksia kahvitteluun ei ole edes viikottain, joten soittelu ja viestittely sekä silloin kun hän täällä on niin nähdään, vaikka edes pikaisesti. Hän tietää, että on miulle tärkeä ja välitän mitä hänelle kuuluu.
Yksi ystävä asuu vain 10-15 minuutin ajomatkan päässä ja kadun paljon sitä, että ei nähty pitkiin aikoihin noina miun sinkkuvuosina. Siihenkin asiaan oon enemmän panostanu ja nykyään pyrin käymään siellä vähintään kerran viikossa ja vietän siellä sitten pidemmän tovin. Hän ja heidän perhe on ollut miulle ihan ykköstuki aina enkä halua sitä koskaan jättää taakse. Pidän kiinni sitten vaikka kynsin ja hampain!
Yhden oton kummin kanssa ollaan lähennytty paljon ja siinä missä Otto saa kummiaikaa niin minä saan laadukasta ystäväaikaa ja kaikki nauttii.
Yksi ystäväsuhde oli jopa katkolla hetken johtuen suurimmaksi osaksi seurustelusta, koska niinkuin aiemmin sanoin niin väkisin arki ja muu muuttuu toisen alkaessa parisuhteeseen ja ennenkuin sopu syntyy kaikkien kanssa niin voi olla hetken vaikeaa. Olin aika maissa tämän asian johdosta pitkään, vaikka miten yritin niin asiat ei aina mene niin kuin toivoo.
Oon kiitollinen jokaisesta miun ystävästä, ei se määrä vaan se laatu! Haluan olla sen luottamuksen arvoinen jokaiselle ystävälle ja aion ollakkin. Se kenelle voi soittaa milloin vain, mistä tahansa asiasta. En tuomitse vaan kuuntelen. Niinhän se kuuluu ollakkin eikö?
Ps jos huomenna saisi haettua läppärin vihdoin ja viimein, niin ei tarvitsisi tällä puhelimella kirjoitella!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)