Parisuhde on tasaisen arkinen. Ehkä jopa liian pelottavan tasainen. Toinen on aamulla töissä, toinen illalla, yhteistä aikaa ei ole. Molempien stressi töistä on liian paljon. Liikaa kaikkea, mutta toisaalta ei yhtään mitään. Asenne alkaa olemaan itsestäänselvyys, että kohan ollaan vaan kun nyt kerran ollaan tähän ryhdytty. Ja tiedän, että suurin vika on varmasti minussa itsessäni kun päähän ei mahdu liian monta asiaa samaan aikaan. Tällä hetkellä on työ, koti, lapsi, kissat ja parisuhde. Kaikkiin kun yrittää panostaa 100 prosenttia, on se minun itseni loppu. Kommunikointia ei juurikaan ole, mutta ei myöskään riitoja. Niinkuin alussa sanoin, pelottavan tasaista. Mutta pakko sen verran positiivista, et sillä on varmana supervoimii ku se jaksaa tätä kaikkea, mitä mietiskelen.
Paljon on päiviä, kun näitä asioita mietin todella paljon ja joskus en ollenkaan. Viimeisen kuukauden aikana oon ollut onnellinen, mutta myös onneton. Pohtinut asioita, punninnut mitkä on tärkeimpiä ja mitkä voisi hoitaa myöhemmin. Yrittänyt järjestää meille aikaa perheenä, mutta myös pariskuntana. Koska mehän ollaan paljon muutakin, kuin vain äiti ja isä. Näitä asioita on yllättävän vaikea yrittää pukea sanoiksi. Sitä kaikkea, mitä pään sisässä on. Ehkä tämä on pieni mutka miun elämän mittaisella tiellä, mikä pitää vaan mennä läpi. Ei ole varmasti ensimmäinen, eikä myöskään viimeinen mutka mitä eteen tulee.
Vaikeita valintoja edessä, miettien että mitä seuraavaksi vai oliko nyt se aika pysähtyä ja asettua aloilleen, vai haluanko saavuttaa vielä enemmän? Mitä se enemmän edes voisi olla? Miten voisin olla jotain vielä enemmän? Vai onko mun edes pakko?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti