Tuli se olo, että nyt on aika taas alkaa kirjotella tänne omia ajatuksia ja tuntemuksia.
Uskomatonta että menny kolme vuotta siitä, kun olin tänne viimesiä kertoja kirjotellu.
Ja kuin paljon siinä ajassa kerkes tapahtua ja kuin paljon kasvoin sinä aikana ihmisenä?
Noh mistäs ees alottaisin. Erottiin miikan kanssa 2015 joulukuussa ja olin niin satavarma että se on se päätös mikä miun oli tehtävä meidän kaikkien kannalta. Kun kannoin tavarat uuteen asuntoon ja jäin sinne kahden puoltoista vuotiaan lapsen kanssa oli kaikki todella tyhjää, mut tavallaan myös ootin innolla tulevaa. Olin töissä silloin vielä yökerhossa ja opettelin elämään yksin. Kukaan ei ollukkaan enään siinä apuna jos halus käydä suihkussa rauhassa illalla tai juoda kahvinsa kuumana, olin yksin lapsen kanssa. No entäs sitten ne päivät kun lapsi oli isällään? Huhhuh ku olikin uutta ja ihanaa se oma aika mitä sai! Tais ehkä vähän mopokin karata käsistä, kun vapaus tuntukin kauheen hyvältä.
Vaihtelin työpaikkoja, mikään ei oikein loppujen lopuksi tuntunut omalta eikä varmasti kellään ole aina kivaa töissä mut silti tuntu koko aika että tarvii jotain enemmän ja kun sen enemmän saavutti, se tyydytti hetkeks kunnes alko taas haluumaan enemmän. Näin vuosia myöhemmin tajuan miten monta mahdollisuutta oon missannut sen takia et tavottelin jotain suurempaa, mitä ei loppujen lopuks edes ollut. Luulen et karma iski, kun unelmalta tuntunut työpaikka vaihtui vakituisesta osa-aikaiseen ja lopuksi työtunteja ei ollut enää antaa. Opinpahan kantapään kautta, ehkä.
Palataan taas vähän vuoteen 2016, kun olin puolisen vuotta ollut itekseen kun sairastuin pahaan paniikkihäiriöön. Aluksi se alkoi pahoinvoinnilla julkisilla paikoilla, luulin että miun sokerit heittelee ja hakeuduin lääkäriin, missä kaikki arvot oli kunnossa. Sitten sain siirron mt polille ja siellä diagnoosi paniikkihäiriö mihin sain myös lääkityksen 2016 kesän lopussa. Asiat alkoi taas järjestymään vaikka satunnaisia kohtauksia tuli silloin tällöin ja tulee edelleen. Paniikkihäiriön saattoi laukaista miikan kanssa ero ja yksin oleminen. En oikeestaan koskaan ees surru meidän eroa tai käsitelly koko asiaa vaan siirsin sen mielestä pois luullen olevani asian kanssa okei.
Tietysti parin vuoden yksinään olon aikana tuli kokeiltua, olisiko jostain muusta kumppaniksi tähän hullunmylly arkeen mutta en saanut sitä rakkauden tunnetta koskaan. Ihastumisia tuli ja meni muttei koskaan mitään pysyvää. Ajattelin vain, että ehkä aikanaan koska en itekkään ollu varma mitä halusin vai halusinko mitään.
Eli siis viimeisimmän työpaikkani jälkeen aloin miettiä mitä elämältä nyt haluaisin. Sovittiin miikan kanssa ihan ystävinä, että saan mennä hänen automaalaamoon työkokeiluun vaikka edes siksi aikaa, että tietäisin mitä haluaisin tehdä. Aloitin työkokeilun tammikuun alussa ja ihastuin hommaan melkein heti ensimmäisenä päivänä. Tarkkailin miikaa paljon, koska oletin että me kaks samassa työpaikassa ei tuu päätymään hyvin. Väärässä olin, se kaikki rauhallisuus ja rehellinen iloisuus kun hää opetti ja neuvo oli uskomatonta. Opin paljon, myös autoista ku että siintä miten miika oli kasvanut parissa vuodessa, se pikkupoikamaisuus oli jotenkin kadonnut lähes kokonaan ja tilalle astunut kuin uusi herrasmies. Jotenkin rakastuin uudelleen häneen ja hänen kanssa vietettyyn aikaan. Yhtäkkiä se minkä olin kuvitellu olevan tärkeää, ei ollutkaan enää. Se mitä halusin joka viikonloppu tehdä, en halunnut enään.
Varovasti tietysti lähdin tähän tunteeseen, koska ei voinut olla varma oliko miika samaa mieltä edes. Otin asian varovasti puheeksi muutaman viikon päästä ja ajatukset kohtasi kuitenkin molemmilla. Hänen mielestä mie olin kasvanut paljon, mutta miun mielestä hän paljon enemmän. Pienet teot, oven avaus toiselle ja tarjoutuu antamaan apua merkitsee niin paljon. Miten nykyään osataan puhua askarruttavat asiat läpi ilman huutoa ja riitoja. Tietysti pitääkin olla välillä eri mieltä, sekä hyvä päästää myös omia tunteita ulos.
Mie en ymmärrä mistä se johtaa juurensa, kun oon miikan kanssa niin oon siinä niin 100% mukana ja teen kaikkeni että oisin hyvä puoliso toiselle ja haluan olla hyvä. Miks pitäis edes olla täydellinen, koska ei se toinen oo lähdössä siintä mihinkään vaikka kaikki ei olis aina ruusuilla tanssimista. Mie yritän välillä niin paljon, että uuvun siintä. Ehkä kerään karmapankkiin mahdollisimman paljon hyviä tekoja?
Jos tää ois nyt sitten se uus alku, uus purkautumiskeino mitä oon vähän ettinytkin.
Toivotaan!
